Raasu blogini jäi vaille huomiota pitkäksi aikaa, kun elämässä oli vauhti kohdillaan ja ihmisellä hyvä olo.

Jälleen kerran ollaan siinä pisteessä, että elämä näyttää joltain aivan muulta kuin mitä olin ajatellut.

Noista ylä- ja alamäistä: Ekan kerran oon ollut hoidossa joskus n. 15-vuotiaana masentuneisuuden vuoksi ja uudelleen lukioiässä. Syksyllä 2000 oli ensimmäinen pahempi masennus, johon söin lääkkeenä Cipramiliä muutaman kuukauden. Kaikesta masennuksesta huolimatta suoritin 180 ov tutkinnon alle normiajassa ja "parhaimpiin aikoihin" (syksy 2001) tein yhtä aikaa opinnäytetyötä, työharjoittelua (40h/vko) sekä kävin töissä (opiskelemani ala; n. 20h/vko) ja silti jäi aikaa muka oikeallekin elämällä... :D

Kesän 2002 alussa masennuin niin, että jäin s.lomalle heinäkuun alussa ja parin viikon päästä siitä olinkin sitten jo psykiatrisella osastolla masennuksen takia. Hoito kesti kutakuinkin 4 viikkoa. Söin tuolloin Seronilia. Siitä sainkin sitten syksymmällä sellaisen 2 viikon valvomisputken päälle, että otin yliannostukset kaikkea-mitä-kaapista-löytyy -tyylillä. Toivomuksena vain saada nukkua edes hetki. Ja sitten uudelleen sairaalaan.

Keväällä 2003 aloitin Deprakinen ja vointi alkoi kohota vähitellen. 2004 kesällä lopetin lääkkeen. Normaalia aikaa mulla oli mielestäni jostain syksystä 03 kevääseen 05. Viime kesänä sitten alkoi vauhdikkaampi ja tuotteliaampi jakso. Sitä jatkui aika lailla puolisen vuotta ja se päättyi taas parin viikon unettomuusjaksoon. Sen jälkeen sitkuttelin suht normaaleissa oloissa helmi-maaliskuun vaihteeseen, jonka jälkeen olen taas ollut masentunut. Tällä hetkellä olen s.lomalla opinnoista. Suoritin viime syksynä/alkuvuodesta 6 kk aikana opintoja lähes 1,5 vuoden edestä ennen kun masennus iski kunnolla päälle.

Nyt vajaan viikon sisällä on ollut kahdesti voimakas tunne siitä, että lääkkeiden ylenmääräinen popsiminen voisi auttaa mua nukkumaan. Mutta ei. Normimäärät eivät tunnu missään ja ihan suunnattomia rajojen testausta en haluaisi yrittää. Kaipaan tasaista aikaa, mutta kuitenkin toisaalta koen suurta halua käydä tätä kaikkea läpi uudelleen koko ajan.

Mulla on vaikeuksia saada asioita selkeästi esitettyä lääkärilleni. Haluaisin vaihtaa päälääkkeeni ja muutenkin selvittää sitä, mistä nyt oikeasti kiikastaa tämä mun heiluminen edes takaisin. Pelkään jopa itseni hoidattamista, koska sen jälkeinen hyvänolontunne tuntuu olevan mulle aivan liikaa ja tulee tehtyä asioita, joiden en koe kuuluvani tapoihini toimia. Se puolestaan aiheuttaa minulle valtavaa ristiriitaa ja ihmetystä.

Tällä hetkellä suurimman ongelmani liittyvät sairauslomaan, joka alkoi viime perjantaina sekä tähän iänikuiseen lääkekysymykseen. Unettomuus on myös yksi pahimmista elämääni rajoittavista asioista tällä hetkellä. Kaiken tämän lisäksi kaipaan valtavasti tukea ja turvaa ihmissuhteissani. Mutta kukapa jaksaa kuunnella ainaista jankutustani näistä samoista teemoista. Kaipaan jotain, mutta en osaa itsekään täysin eritellä mitä se on.

Yritän nyt kuitenkin pysyä, edes hitusen, järjissäni kaiken tämän suhteen. Pitää enemmän kirjaa näistä oloistani. Mielialat ovat kuitenkin vaihdelleet viimeisen 1,5 kuukaudenkin sisällä sen verran voimakkaasti, että olen hyvinkin hukassa sen suhteen, että missä mennään. Mutta kai tämä tästä; kellokin on onneksi vasta puoli 2, joka on ihan kohtuullinen aika siirtyä unten maille. Jos vaan herran unentuoja suostuu vierailemaan sängynlaidallani.

Hyvää yötä.

Koko elämä menee sekaisin vuorotyöstä. Yöt pitkät saa valvoa milloin mitenkin ja päivisinkin paiskia töitä miten sattuu. Tästä kärsivät niin harrastukset, ihmissuhteet, opiskelut kuin omat fyysiset voimatkin. Luonnolisestihan ihminen kaipaa elämäänsä jonkin moista säännöllisyyttä. Minulla sitä ei kuitenkaan tunnu olevan missään asiassa, eikä missään määrin. Olen oppinut pitämään vuorotyötä hyvänä (teko?)syynä sille, miksi lykkään asioiden aloittamista, tekemistä ja loppuun viemistä - koska tarvitseehan minun nyt levätä, sillä vastahan yövuoro oli tai on pian tulossa.

Tällä hetkellä lykkään pääsykokeisiin lukemista. Aikaa ei kuitenkaan ole rajattomasti, ainoastaan vaan vajaat 9 viikkoa. Olen loistava myös löytämään itselleni yhtä jos toista sijaistoiminnoksi luokiteltavaa puuhastelua silloin, kun oikeasti pitäisi tehdä jotain vallan muuta. Oli se sitten siivoamista, opiskelua tai jotain muuta, mikä rajoittaa mielen pitämistä huolettomana. Jopa tämän blogin aloittaminen on täysin selvä sijaistoiminto sille kaikelle, mitä minun olisi parempi tehdä.

Kaikkeen tähän kun lisää vielä sen, että minulla on taipumusta mielialojen hyvinkin voimakkaisiin heittelyihin masennuksesta jopa hypomaniaan asti, niin voi vaan kuvitella miten hankalaa on joskus olla minä. Ihan vain minä itse sellaisena kuin olen. Lisää mutkia matkaan tulee myös siitä, että olen persoonaltani hyvin vaativa ja täydellisyyteen pyrkivä. Ristiriitaista, eikö totta?

Jatkossa on mielenkiintoista seurata, kuinka matkani etenee ja miten pitkään pystyn antamaan itselleni luvan kaikkeen tähän puuhasteluun todellisen tekemisen kustannuksella.

Tervetuloa lukemaan vuodatustani!